Ilmastotunteista kirjoittaminen innostaa toimintaan

Ilmastotunteista kirjoittaminen innostaa toimintaan

Teksti: Henna Laininen
Kuva: Kaisa Kortekallio

Mitä tehdä, kun huoli ilmastonmuutoksesta vie yöunet tai suru sukupuuttoaallosta painaa palana kurkussa? Ilmastotunteiden käsittely esimerkiksi taiteen keinoin on tärkeää. Käsittelemätön ahdistus voi johtaa lamaantumiseen. Kun olemme sinut tunteidemme kanssa, voimme valita, mihin niiden sisältämää energiaa kanavoimme.

Taiteelliseen tutkimukseeni liittyvissä Ilmastonmuutos minussa -työpajoissa tunnustellaan ilmastonmuutoksen herättämiä tunteita luovan kirjoittamisen menetelmin. Kuuntelemme kehoa, keskustelemme ilmastotunteista sekä kokeilemme erilaisia kirjoitusharjoituksia yksin ja yhteisöllisesti. Työpajojen harjoituksiin olen ammentanut ideoita Joanna Macyn ja Chris Johnstonen aktiivisen toivon prosessista sekä omista kokemuksistani luovan kirjoittamisen opettajana.

Henkilökohtaisten voimanlähteiden havaitseminen on hyvä tapa aloittaa vakavan teeman lähestyminen. Työpajan aluksi kerromme, mistä olemme tänään kiitollisia. Sen jälkeen etenemme ilmastotunteiden kuuntelemiseen. Olen esimerkiksi teettänyt harjoituksen, jossa jokainen osallistuja saa käteensä kiven, etsii kiven avulla yhteyttä tummaan tunteeseen ja kirjoittaa tunteensa vapaasti paperille. Sen jälkeen laajennamme perspektiiviä: oma tuskamme on osa laajempaa kokonaisuutta, kaiken elollisen kärsimystä. Yhteisessä sururituaalissa jokainen asettaa kivensä toisten kivien joukkoon ja voi halutessaan sanoa ääneen surunsa. Kirjoittajat ovat surreet esimerkiksi avohakkuita, vaalenevia koralliriuttoja tai lintujen ja hyönteisten vähenemistä. Tummien tunteiden jakamisesta siirrymme työpajan loppupuolella toivon lähteiden löytämiseen ja omien vaikutusmahdollisuuksien visiointiin.

Kirjoittamiseen liittyvä hiljentyminen ja hitaus sopii hyvin tunteiden kuuntelemiseen. Kirjoittamalla epämääräiset tuntemukset saavat sanallisen hahmon, kenties ensimmäistä kertaa. Ahdistuksen kannen alta voi paljastua sävyjen kirjo. Työpajojen osallistujat ovat havahtuneet siihen, miten monenlaisia tunteita ilmastonmuutos heissä nostattaa: surua, pelkoa, syyllisyyttä ja vihaa mutta myös toivoa, armollisuutta, ylpeyttä tai yhteyden kokemuksen. Turussa pidetylle Ilmastonmuutos minussa -viikonloppukurssille osallistunut Veera Lehtola kirjoittaa:

Ota kivi käteen. Kuuntele.
Painovoimassa kuule paino ja voima.
Suljet kämmenen ja tunnet kaikki sen pinnat yhtä aikaa.
On kipu siitä mikä on tärkeintä.
Voiko pelossa kuulla rakkautta,
ja mihin rakkauteen ei kuuluisi
ohuena pelon ääni?

Kaikille tunteille ei välttämättä löydy nimeä. Kurssilla olemmekin keksineet myös uusia sanoja ympäristötunteille. Oletko koskaan tuntenut ilmastohäpeää eli sukupolvihäpeää siitä, että unelmat kiinnitettiin hyvässä uskossa vääriin yhteiskunnallisiin ideaaleihin? Tai ikikaipuuta, halua saada kosketus siihen, että vuosimiljoonat ennen ihmistä ovat totta?

Kun tunteita sanallistaa, niitä on helpompi jakaa toisten kanssa ja tuntea myötätuntoa toisten tunteita kohtaan. Yhteyttä voi etsiä paitsi kanssaihmisiin myös menneisiin ja tuleviin sukupolviin tai toisiin lajeihin. Esivanhempien viesti -harjoituksessa havaitsemme olevamme jo tässä hetkessä esivanhempia, joiden teot vaikuttavat tulevien sukupolvien elämään. Päätämme laittaa alulle kestävämmän kulttuurin ja aloitamme kirjoittamalla yhteisiä kirjeitä tulevaisuuteen, lause lauseelta, toisten lauseita jatkaen:

Me havahduimme. Ei yhtenä, vaan tuhantena
aamuna avasimme silmämme ja tajusimme
kerros kerrokselta syvemmin. Olimme kadottaneet
itsemme ja toisemme. Kaikkea oli niin
paljon, tavaraa, tietoa, pinnallisia mahdollisuuksia,
kulutusvalintoja. Näkökyky estyi.
Toivon että teidän näkökykynne
ilmaston suhteen pysyy kirkkaana.
Ilma on meille elintärkeä; tehkää kaikkenne
päästöjen rajoittamiseksi.
Tänä päivänä tuntuu, että näen kirkkaimmin, kun istun
Eduskuntatalon portailla. Missä sinä istut?
Istun kivellä – meren äärellä. Äärettömyys antaa
ihmiselle perspektiivin. Pienuus suuruudessa tulee
esille. Meri on maisemani, perspektiivini, elämäni rakkaus.
Se on energia ja toivo.
Paina nämä asiat sydämeesi!

Osallistujien mukaan ilmastotunteista kirjoittaminen on tuntunut hurjalta, intensiiviseltä ja vaikealta, mutta myös helpolta, vapauttavalta ja innostavalta. Monissa on herännyt kurssin aikana halu tehdä enemmän ympäristön puolesta.

 

Luettavaa:
Greenspan, Miriam. 2004. Healing Through the Dark Emotions – The Wisdom of Grief, Fear, and Despair. Englanti: Shambhala Publications.
Macy, Joanna; Johnstone, Chris. 2012. Active Hope: How to Face the Mess We’re in without Going Crazy. New World Library.
Pihkala, Panu. 2017. Päin helvettiä? – Ympäristöahdistus ja toivo. Kirjapaja.
Pihkala, Panu. 2018. ”Ympäristötunteet. Utopedia, Glenn Albrecht ja pieni sanasto.” Elonkehä 3/18, 10-15.
Sanat että hoitaisimme. Terapeuttinen kirjoittaminen. Toim. Juhani Ihanus. Helsinki: Duodecim,
2009.

Kuuntele Lainisen tutkimukseen liittyvä Sulamisvesissä-radioessee Yle Areenassa:
https://areena.yle.fi/1-4553151

 

Henna Laininen on kuvataiteilija-tutkija Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa. Tohtorin opinnäytetyössään hän tarkastelee, miten kestävän elämäntavan opettelua voi tukea luovan yhteisöllisen kirjoittamisen menetelmin nykytaiteen kontekstissa. Tutkimus sisältää tutkimuskirjoittamista, äänitaideteoksia, luovan kirjoittamisen työpajoja sekä luovan kirjoittamisen opetusmateriaalin. 

1333