Miten puhua lapsille ilmastonmuutoksesta?

”Oisko sulla työn alla jotain ilmastonmuutoksesta lapsille?” kustantamossa työskentelevä kaverini kyseli IPCC:n erikoisraportin julkaisun jälkimainingeissa viime syksynä. ”Ei, inhottava lastenkirjan aihe”, oli välitön ajatukseni. ”Kyllä mä voisin miettiä asiaa”, sanoin ääneen. Vähän myöhemmin oli ensimmäinen sisältöluonnos valmiina ja mukaan lähti mahtava kuvittaja Mari Ahokoivu. Hankkeen kruunasi rahoitus TAH-säätiöltä. Olisipa mukava todeta, että työntäyteisen kevään ja kesän jälkeen painoon meni kirja, joka syntyi onnellisten tähtien alla.

Se onkin totta, mutta samalla kyseessä on hanke, joka pakotti meidät tekijät syvälle pinnan alle. ”Laura, lapset kyselivät tänään aamupiirissä ilmastonmuutoksesta. Mitä siitä oikein voisi kertoa?” leikkikoulun opettaja oli kysellyt jo ennen kustantamoa. Olin silloinkin hämmentynyt – eikö siitä voi kertoa ihan perusasiat? Monet nykyihmisen toimet lämmittävät ilmastoa, ja nopea muutos johtaa monenlaisiin arvaamattomiin seurauksiin. (Toki hämmennystä aiheutti myös se, että juuri minulta kysytään. En ole esimerkillinen eko-yksilö enkä tutkija, vaan tavallinen tietokirjailija – mitä se sitten tarkoittaakaan.) Mutta kysymys ei ole tekninen, sen takana asuu isompi ajatus: Haluan puhua lapsille totta, mutta tämä kokonaisuus ei ole kenenkään hallussa. Tunnetut tosiasiat ovat aikuisillekin liian pelottavia, aihe musertaa minut. Miten muka voisin kertoa tästä lapsille aiheuttamatta kohtuutonta ahdistusta?

Bolognan lastenkirjamessuilta tuli viesti, ettei aiheesta ollut tarjolla lainkaan tietokirjoja. Tiedän tarkalleen, miksi ei. Aiheen luonnontieteellistä puolta voi hyvin käsitellä eri-ikäisten lasten käteen sopivasti. Vaikeuden vähäisemmät syyt löytyvät genrestä. Lasten tietokirjat käsittelevät sellaisia aiheita kuin ”Ihmeellinen avaruus”, ”Näin maapallo toimii” tai ”Wanhan hywän ajan myyttisen maaseudun eläimet”, siis asioita, jotka me aikuiset koemme hallitsevamme perin pohjin. Lasten tietokirjoilla ei ole avoimia loppuja. Niiden maailma ei jää epävarmasti ilmaan roikkumaan. Kaiken lisäksi ilmastokriisin mielekäs käsittely
edellyttää astumista luonnontieteisiin nojaavan perustietokirjan rajojen yli.

Päädyin päästämään tietokirjani kansien sisään fiktiivisiä lapsia ja vielä fiktiivisempiä mielikuvitusolentoja. Yksi ilmeinen peruste on lukumotivaation ylläpitäminen. Syvempi syy oli se, että näin sain perinteistä tietokirjaa laajemman arsenaalin havaintovälineitä käyttöön. Disneyllä on mainio tapa kuvata yksilön päätöksenteon vaikeutta enkeli- ja piru-Akulla. Genrerajoitteita huomattavasti vaikeampi kysymys on, miten kohdata, sanallistaa ja auttaa lapsia yli kompastuskivestä, joka on meidän oma luomuksemme. Meidän oma yhteiskuntamme, aikuisten maailma, tämä jota teoillamme uusinnamme päivästä toiseen, sisältää elementtejä, jotka vaarantavat lastemme tulevaisuuden. Me aikuiset johdattamme jälkeläisiämme vinolle polulle. Kenestä aikuisesta ei olisi pelottavaa todeta edes ihan vain itsekseen, että annamme lapsillemme vääränlaiset eväät elämään? Saman asian sanominen ääneen on vielä paljon vaikeampaa. Sitähän saattaa joutua vielä pyytämään anteeksi lapsilta. Sitähän saattaa joutua itse toimimaan toisin.

Mitä teille tulee mieleen vakavakasvoisista nuorista ilmastoaktivisteista vaatimassa aikuisilta vastuunkantoa? Minulle yhteiskuntamme näyttäytyy kollektiivisena päihdeperheenä, jossa aikuiset joko uhoavat, toikkaroivat ja sopertelevat fossiilipolttoainepäissään tai seisovat mykkinä mahdollistamassa väärinkäytön jatkumista. Aivan liian nuorena realiteetit kohdanneet kalpeat ja vakavat lapset yrittävät pitää maailmaa kasassa. Se ei ole oikein.

On kauheaa, jos tarjoilemme tulevaisuudennäkyminä vain dystopioita. Hyvän sään aikana -toimittaja Alma Onali kirjoittaa aiheesta kauniisti jutussa ”Uneksi minulle parempi maailma”. Ja kuka lopulta innostuu muuttamaan yhteiskuntaa hämärien uhkien aikana vain epävarman säästymisen takia? Tulevaisuudessa täytyy kiilua jotain tavoiteltavaa. Ilmastokriisi on vain osa elonkehän kriisiä, joka uhkaa sivilisaatiota ja vasta paljon myöhemmin elämää. Se on totta, ja tietokirjailijan tärkein ohje on kirjoittaa totuudenmukaisesti. Huomaatteko ristiriidan?

Mistä löytyy todellisuuteen perustuva toivo? Olisi helppo pitäytyä arjen pienissä teoissa ja sukkahousuvinkeissä: pysykää lapset hiekkalaatikolla. Mutta mitä lapset vastaavat muutaman vuoden kuluttua: ”Ei pillimehun muovien kierrättäminen riittänytkään, miksi ette kertoneet totuutta – ja miksi ette itse toimineet?”

Me kaikki tarvitsemme kontekstin. Kohdataan lasten rinnalla kokonaisuus, jonka osia ilmastokriisi ja joukkosukupuutto, luonnonjärjestelmät, yhteiskunnat, kulttuurit ja myös ihmisten luova toiminta ovat. On syytä alkaa kuvitella sitä hyvää, mikä seuraa kriisien selättämisestä. Epätoivosta ja ahdistuksesta huolimatta, uneksitaan maapallon rajoihin mahtuva onnellinen tulevaisuus. Kirjataan ylös haaveita, jotta voimme keksiä, miten haaveita saavutetaan. Lakataan kuvittelemasta, että luonnonlakeja voisi muuttaa – kerrotaan lapsille ja ymmärretään samalla itse, että ihmisten lakeja ja toimintaa voi
muuttaa. Jean-Michel Cousteaun sanoin: ”Olemme maailman ainoa laji, jolla on etuoikeus valita, että emme katoa.

Kun nyt katselen kirjaa, joka on juuri tullut painosta, olen iloinen ja peloissani. Ensi vuoden budjettijulistuksen ja valtaapitävien puolivillaisten puheiden keskellä pelkään, että lapset ja nuoret jätetään edelleen yksin eettisten mallinukkejen osaan. Samalla olen iloinen, että voin kirjani kanssa seistä lasten ja nuorten rinnalla. Olen muodostanut oman vastaukseni otsikon kysymykseen. Ihme ilmat ojentaa käden sekä lapsille että aikuisille. Luetaan yhdessä, haaveillaan yhdessä ja toimitaan yhdessä.

 

Laura Ertimo on tietokirjailija. Maantieteen koulutus toimii pohjana monimuotoiselle maailmasta kirjoittamiselle, joka avaa ympäröivän todellisuuden ihmeitä tiedonhaluisille lapsille ja avoimille aikuisille.

 

 

Kuva: Emmi Korhonen

1384