hibaby

Suurkaupunki vuonna 2050 – Vihreän talouskasvun keskus vai tulvavallin varjostama slummi?

Suurkaupunki vuonna 2050 – Vihreän talouskasvun keskus vai tulvavallin varjostama slummi?

Kuvitus: Mika Lietzén / Napa Agency

Teksti: Milja Heikkinen

Kaupungeista toivotaan maailman pelastavia ilmastotoimijoita. Pystyvätkö ne vastaamaan haasteeseen?

Suurkaupunki vuonna 2050. Tulvat, kuivuus ja tukahduttava kuumuus ovat jääneet historiaan viherseinien ja vettä kokoavien kattojen ansiosta. Ilma on raikasta, terveet ja onnelliset asukkaat hurauttavat polkupyörillään työpaikoilleen kestävää talouskasvua kiihdyttäviin yrityksiin. Energiaviisaimmat talot tuottavat enemmän kuin kuluttavat, loppuihin riittää uusiutuvaa energiaa.

Monet maailman suurkaupungit tavoittelevat ilmastostrategioissaan edellä kuvattua tulevaisuutta. Kaupungeista toivotaan vetureita sekä ilmastonmuutoksen torjuntaan että uudenlaiseen ilmastoon sopeutumiseen. Tavoitteen tukemiseksi suuret kaupungit perustivat C40-verkoston vuonna 2005. Verkosto syntyi Lontoon pormestarin ideasta, toinen aktiivinen kaupunki on ollut New York City. Tällä hetkellä puheenjohtajana toimii Pariisi. Viime vuosina verkosto on laajentunut erityisesti Afrikassa ja Aasiassa. Toistaiseksi yksikään suomalainen kaupunki ei ole liittynyt verkostoon.

Verkoston omien sanojen mukaan sen jäsenkaupungit toimivat, kun valtiot vain puhuvat. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi, että ne lisäävät uusiutuvan energian käyttöä, laajentavat viheralueita ja kehittävät ja ottavat käyttöön uusia innovaatioita, kuten viherkattoja ja -seiniä. Kaupungeissa on kuitenkin eroja, myös C40-verkoston sisällä.

Suurkaupunki vuonna 2050. Suurin osa asukkaista elää jatkuvassa pelossa. Perheen taloustilanne voi milloin vain kaatua sään tai globaalin talouden oikutteluun. Tulvan iskiessä vesi törmää kaupungin liikekeskustaa suojaavaan muuriin. Sen ulkopuolella täytyy vain toivoa, että korttelin evakuointikeskuksessa sattuu olemaan tilaa. Hellejaksot ja ilmansaasteet koettelevat varsinkin vanhusten ja lasten terveyttä.

Edellisen kappaleen esimerkki ei ole yhdenkään kaupungin tavoite. Se voi silti hyvin olla tulevaisuuden todellisuutta. Kaupunkien ilmastotavoitteet ovat usein vaatimattomampia tai korkeintaan yhtä kunnianhimoisia kuin vaikka Pariisin ilmastosopimuksen tavoite hiilineutraaliudesta vuoden 2050 jälkeen. Esimerkiksi New York City tavoittelee 80 prosenttia vähennystä päästömääriin vuoden 2005 tasosta vuoteen 2050 mennessä. Madridissa tavoitellaan samalla aikavälillä noin 40 prosenttia päästövähennystä. Monella kehittyvällä suurkaupungilla, kuten Lagosilla, Delhillä tai Ho Chi Minh Cityllä ei ole lainkaan päästövähennystavoitteita.

Jos ilmastostrategia on, se on usein puutteellinen, esimerkiksi sopeutuminen keskittyy vain fyysisiin rakenteisiin, tai kaikkia päästöjä ei huomioida. Kaupungeilla on usein vaikeuksia arvioida päästöjensä tarkkaa määrää. Erityisesti kulutuksesta seuraavien päästöjen huomioiminen on hankalaa, koska pitkät tuotantoketjut tekevät päästölaskennasta monimutkaista. Seurauksena huomattava osa kaupungin päästöistä voi jäädä ilmastostrategian ulkopuolelle.

Vaikka kaupungeilla usein on laajat mahdollisuudet vaikuttaa ilmastoasioihin esimerkiksi kaavoituksen ja kaupunkisuunnittelun kautta, ne toimivat kuitenkin valtioiden asettamissa rajoissa. Esimerkiksi Melbourne raportoi, ettei pääse tavoitteisiinsa ilman valtion merkittävää tukea, sillä kaupunki on riippuvainen osavaltion ja valtion energiaratkaisuista. Kun tämä on tilanne ilmastoasioissa aktiivisissa kaupungeissa, miten vähemmän valveutuneet kaupungit pärjäävät ilmastonmuutoksen kanssa?

Ilmastonmuutos ei osu kaikkiin yhtä kipeästi. Jo nyt on nähtävissä, että köyhät kärsivät enemmän. He päätyvät helpommin asumaan riskialttiille alueille, kuten rannikkoalueille. Heillä on vähemmän mahdollisuuksia sopeutua muuttuviin olosuhteisiin. Paremmille alueille muuttaminen, vakuutukset, rakennusten suojaaminen tai varmuusvarastojen kokoaminen vaativat rahaa, jota heillä ei ole.

Jotkut kaupungit liittävät ilmastotyön ja tasa-arvon lisäämisen vahvasti yhteen. New York Cityn ilmastostrategiassa yhtenä tärkeimmistä sopeutumisen keinosta pidetään tuloerojen kaventamiseen tähtäävää politiikkaa. Lagosissa taas esimerkiksi kestävän maatalouden tukitoimia pyritään kohdistamaan erityisesti heikoimmassa asemassa oleviin ryhmiin, kuten köyhiin ja naisiin.

Nykyisten strategioiden perusteella jotkut kaupungit saattavat olla inspiroiva voima ilmastotoimissa. Esimerkiksi Kööpenhaminan pyrkimys hiilineutraaliuteen on herättänyt laajaa kansainvälistä kiinnostusta ja voi onnistuessaan toimia hyvinä esimerkkinä niin kaupungeille kuin valtioille.

Todella kestävä tulevaisuus vaatii kuitenkin toimenpiteitä kaikilla yhteiskunnan tasoilla yksilöistä valtioihin. Yksilöiden tulee omaksua kestävämpiä elämäntapoja ja kaupunkien tehdä se mahdollisimman helpoksi. Valtiotasolla taas täytyy ratkaista esimerkiksi kysymys siitä, miten päästövähennyksistä ja sopeutumisesta koituvat kustannukset jaetaan globaalin pohjoisen ja globaalin etelän välillä. Ratkaisuja etsittäessä pitää ottaa huomioon, että ilmastonmuutos ei ole itsenäinen ongelma. Se on vahvasti kytköksissä muihin globaaleihin ongelmiin, kuten köyhyyteen ja epätasa-arvoon.

 

Tohtorikoulutettava Milja Heikkinen tekee Helsingin yliopistossa tutkimusta verkostoyhteistyön vaikutuksesta kaupunkitason ilmastopolitiikkaan (linkki tutkimusryhmän kotisivuille tässä). Tämä teksti on julkaistu aiemmin tutkijoiden viestintäkoulun Skolarin blogissa.  

 

759